Mistä on kyse?
Muutama vuosi sitten olin hoitanut esikoista reilun vuoden kotona ja palasin työelämään – suoraan työnhakuun. Olin aiemmin ollut mm. toimittaja, tapahtumatuottaja ja toiminnanjohtaja. Kaikissa tarvittiin paitsi viestinnän taitoja myös kaikenlaista hallinnointia ja hääräämistä. Koin olevani jonkinlainen kameleontti.
Kun joku kysyi, millaista työtä hain, ei mielessäni ollut selviä titteleitä. Vastasin, että sen näkee sitten. Joku monipuolinen työnkuva olisi hyvä. ”Ja kun saappaat annetaan, kasvan niiden mukaiseksi”, hoin itselleni ja muille.
Pärjääminen rekryprosesseissa vaatii usein rohkeaa esilläoloa, ja minä brändäsin itseäni sloganilla ”Sitä, tätä ja tuota – kokonaisuus kasassa!” (Työnhakijaprofiili Mothers in Business -järjestön lanseeraamassa Piilo-osaajat-projektissa.)
Kirjoitin blogitekstin poukkoilustani, silpputyömallista, mukavasta multitaskaamisesta. Multitaskaamisella on tietysti huono maine (syystäkin!), mutta halusin nostaa esiin kykyäni siirtyä asiasta ja tehtävästä toiseen sulavasti, kuitenkin keskittyen.
Työnhaku pakotti tuolloin miettimään vahvuuksia, joita muuten ei välttämättä näe. Pyysin ex-pomoltani palautetta ja kuulin, että hallitsen loistavasti kokonaisuuksia ja viilaan silti yksityiskohdat kuntoon. Tunnistin taitoni perehtyä nopeasti, ymmärtää ihmisiä ja ratkaista (monimutkaisia) ongelmia.
En tuolloin vielä tajunnut, että kaltaiselleni on olemassa parempikin termi: generalisti.
Ei enää huonommuuden tunnetta
Nyt tilanne on muuttunut. Näiden muutaman vuoden aikana generalistit ovat ryhtyneet ryömimään koloistaan ja nimeämään itsensä. Liityin generalistiksi generalistien joukkoon, kun yhtiökumppanini Hanna sen täräytti ilmoille kuin ässän hihastaan. Vau, tämä minä olen!
Olen helpottunut, kun luontevalle tavalleni elää ja tehdä töitä on joku nimi. Sillä vaikka työnhakijana röyhistin rintaani ja vakuutin valitsijani monipuolisuudestani, olisin salaa halunnut erikoistua.
Ollapa erikoistunut, ajattelin. Erikoistuneita haastatellaan lehtiin, kun tarvitaan erityistä asiantuntemusta. Heille myönnetään stipendejä ja arvonimiä, koska he tietävät omasta alastaan niin erikoisen paljon. Ooh, huokasin.
Mutta ei, minusta ei ole siihen, se ei vastaa luonnettani eikä oikeastaan kiinnosta. Koin silti huonommuutta siitä, että en osannut määritellä itseäni enkä paketoida osaamistani. Vaikka toki kirjoittaminen on aina ollut tekemiseni ytimessä, se ei missään tapauksessa ole kaikki.
(Sittemmin olen kuullut muilta generalisteilta, että huijarisyndrooma, eli että luulee olevansa huono tai kelvoton vaikka on ihan super tai ainakin tarpeeksi hyvä, on generalisteilla varsin tavallinen.)
Generalistiksi – todellakin!
Kirjoitan tätä ylpeänä yrittäjänä, Kirjoittavat Generalistit Oy:n toisena perustajana. Olen siis utelias, nopeasti oppiva, monesta kiinnostunut generalisti – ja onnellinen myös siitä, että minulle on ”ammattinimike”.
Ja kun joku kysyy, miksi pitää käyttää sanaa generalisti, miksi ei vaikka moniosaaja tai yleisnero, vastaus on selvä: Koska nyt jos koskaan on tullut aika antaa generalisteille arvo, paikka ja määritelmä. Se vaatii uuden (raflaavan!) nimen, ikään kuin ylennyksen sekatyömiehestä asiantuntijaksi.
Generalisti on enemmän kuin moniosaaja, generalismi on asenne, tapa hahmottaa, se on tietty näkökulma maailmaan.
En enää huokaile spesialistin tittelin perään. Nyt nimittäin nostetaan generalistit esille!
- Jotta yhdenkään generalistin ei enää tarvitse hävetä poukkoiluaan eikä selitellä kirjavaa osaamispalettiaan.
- Jotta jokainen fiksu ja resilientti (eli joustava ja uudistumiskykyinen) yritys palkkaa vähintään yhden generalistin.
- Jotta kenenkään ei enää tarvitse googlata ”mitä tarkoittaa generalisti”.
- Jotta spesialistit löytäisivät generalistit ja toisinpäin – koska silloin maailma pelastuu.
(PS. Tuolloin 2017 sain töitä Työterveyslaitokselta viestinnän ja tapahtumatuotannon parista. Pesti päättyi sopivasti, kun äitiysvapaa kuopuksen kanssa alkoi. Ja tässä olen nyt, juuri hoitovapaalta palannut kirjoittava generalisti.)
